Aina välillä on aika muistaa vanhaa tuttua, tässä yhteydessä blogia joka on jo muutaman tovin joutunut viettämään aikaa itsekseen.

Tauko naisista toimi vielä muutaman viikon viime bloginkirjoituksen jälkeen, tai jotain siihen suuntaan. Sen jälkeen olen alkanut taas lähentymään vaimon kanssa.

Olemme toisin sanoen eläneet välillä kuin perhe - käyneet yhdessä retkillä ja katsoneet illalla telkkaria. Se on johtanut myös yhteisiin öihin. Tuntuu luontevalta ja hyvältä.

Samalla olen kuitenkin epäileväinen, tai ehkä pikemminkin varuillani. Vaimo sanoo nyt toista kuin vuosi tai puoli vuotta sitten. Ymmärrän että pitkälti asioihin ovat vaikuttaneet hänen mielenterveysongelmansa. Toisaalta en usko että siinä on kaikki. Entä jos hänen sisällään on edelleen pieni vastarinnan ääni, jonka hän on vain tukahduttanut saadakseen elämäänsä läheisyyttä ja turvaa? Entä jos sairaus on ollut myös seuraus siitä, että hän on ollut onneton kanssani?

Minua ei pahemmin harmita kaatunut uusi ihmissuhde. Kertonee jotain siitä, kuinka valmis sellaiseen olin. Tai siis en ollut. Tajuan että taisin johtaa harhaan vähän kaikkia. Tuo johtui siitä, etten itse tiennyt missä olin.

Itsetuntoni on viimeisen vuoden aikana noussut – vuosi sitten minulla oli vaimo joka piti minua vastenmielisenä ja tylsänä. Nyt tajuan olevani hyväkuntoinen ja elämässä pärjäävä, fiksu ja naisia puoleensavetävä. Ei se tarkoita ettenkö haluaisi vaimon kanssa olla, mutta ei tunnu enää siltä että tarvitsee olla ikuisesti yksin. Olo on varmempi, vaikka en mitään uutta haluakaan.

Myös tämä blogi on muuttanut luonnettaan. Alkuun tämä oli tarina eronneesta miehestä. Nyt tämä on tarina miehestä joka sopeutuu vaimonsa mielenterveysongelmiin ja rakentaa uutta arkea - jälleen kerran.

Olen tässä viettänyt lauantainta - yksin. En ole puhunut kenenkään kanssa. Hommaillut, katsonut dvd:tä, siivoillut vähän. Kuuntelen musiikkia - kovaa. Olen vaan.

Samaan aikaan on sekä surullisen yksinäinen, että vapautunut olo. Minä olen minä. Saunon, menen kenties aikaisin nukkumaan, touhuan kaikenlaista mitä ei tarvitsisi tehdä, tai vaikka valvon myöhään. Tämä on varmaan sitä mitä koin ja koen tarvitsevani. Yksinoloa. Henkistä ja fyysistä.

Taukoni naisista on toiminut. En ole lähtenyt mihinkään suuntaan. En ole kipittänyt takaisin eksän luo, en ole ollut tekemisissä "lupaavan" uuden kanssa. Yöllä näin opettavaisen unen, jossa päädyin olemaan läheinen erään tutun naisen kanssa, johon tunnen vetoa, ja joka taitaa tuntea vetoa minuun (ei siis kumpikaan edellämainituista, vaikka enemmän tunnen vetoa niihin suuntiin). Alitajunta opetti minua uneni kautta - sekin kuvio lähti heti menemään mönkään.

Olen loppujen lopuksi hyvin tyytyväinen itseeni. Työtä, arkea ja vanhemmuutta. Taukoni naisista taitaa toimia. On se toiminut jo yli viikon, kohta kaksi. Olen minä nyt tuttuja nähnyt, mutta ei mitään parisuhde- tahi seksuaalista meininkiä. Tähän kun totun, tien päässä voi olla vastauksia.

Taas tapahtuu. Viime aikoina tapahtunut seuraavaa: Päädyin suhteeseen uuden tuttavuuden kanssa. Eksä hajosi. Minä olin ymmälläni.

Täytyy avata taustoja enemmän. Tämän vuoden mittaan on paljastunut, että vaimon viimeisen vuoden teot ovat osittain tai kokonaan johtuneet mielenterveyteen liittyvistä ongelmista. Vaimon tulkinta on että noin kokonaan, minä uskon että varmaan ainakin osittain.

Noin vuoden, kenties, vaimo on elänyt jonkinmoisessa "tilassa". Pikku hiljaa se nainen, jota pitkään olen rakastanut, on palannut takaisin. Mutta vasta nyt tajusin, että siellä sisällä on edelleen oikeasti se sama nainen. Ja että asia ei ole niin selkeä kuin pitkään olen luullut. Ei ole ikävää naista joka on laittanut minut pihalle.

Siinä sitten olin, pohtimassa. Mitä tehdä, mitä haluan? Toisaalla on uusi lupaava ihmissuhde. Toisaalla nainen jota olen rakastanut ja rakastan. Joka näyttää palanneen jostain jossa on joskus ollut, ja onkin ainakin osin se nainen johon rakastuin ja jota rakastin.

Puhuin muutaman ystäväni kanssa, paljon. Sitten tein päätöksen. Päätin pyrkiä aiemman ideani mukaisesti naisettomaan tilaan. Ei yhtään naista, ei seksiä, ei läheisyyttä. Vain minä, joka miettii itseään. Viikkoja tai kuukausia, jää nähtäväksi. Kunnes tiedän mitä haluan.

Miksi näin? Tajusin etten ollut niin yli aiemmasta vaikka kuin luulin olevani. Tajusin, ettei ole oikein uutta tuttavuutta kohtaan "hengailla" jos en osaa sanoa haluanko yrittää uudelleen entisen kanssa. Vaikuttaa myös siltä, että en halua aloittaa mitään uutta joka kilpailee entiseen paluun mahdollisuuden kanssa.

Keskustelin uuden tuttavuuden kanssa. Se oli raskasta ja surullista. Hän oli vihainen ja pettynyt, vaikka vähän ymmärsikin. Olin ollut rehellinen aiemminkin, kai se auttoi. Sitten uusi lähti pois. Käski miettiä asioita. Toivoi kai että huutaisin perään että tule takaisin. En huutanut.

Olen surullinen. Olen keskustellut myös eksän kanssa. Olen pettynyt itseeni kun olen onnistunut satuttamaan peräti kahta naista viikon sisällä. Mutta joskus täyty tehdä asioita jotka ovat oikein. Nyt minun pitää miettiä mitä elämältäni haluan.

Ajatukseni huilata ja olla pohtimatta naisia ei oikein toiminut. Eksä yllätti. Sanoi että haluaa yrittää taas, kunnolla. Aloittaa alusta. Että on möhlinyt, ja tehnyt virheitä, ja haluaa uuden tilaisuuden. Vastasin, että pitää pohtia, ja että siihen voi mennä aikaa. Ja että minulla on muutakin tekeillä, enkä lopeta kaikkea kuin seinään. Mutta en nyt erityisemmin etsi uutta, pohdin vain vanhaa ja tutustun siihen mitä jo on.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kyselin eksältä millaisena hän näkisi tulevaisuuden, miten asiat olisivat muuttuneet, miten yhteiselo voisikin nyt olla mahdollista kun se ennen sitä ei ollut? Katselimme yhdessä elokuvaa ja söimme karkkia. Oli kivaa, niin kuin ennenkin.

 

Samoihin aikoihin toisaalla etenin erään viehättävän naisen kanssa sellaiseen "aikuisten vaiheeseen", tarkoittaen myös seksiä. Ihastuttava ihminen, lupaava alku. Eksä kyseli asiasta, olin rehellinen. Sitten eksä meni rikki. Säikähdin. Aiemmin hän ei ole tuntenut mitään vastaavaa, oli joskus jopa onnellinen kun minulla on jotain muuta enkä hänen peräänsä itkenyt.

 

Eksä koki että johdin harhaan. Että pohdin yhteen paluun mahdollisuutta, vaikka samalla oli muuta. Ymmärrän häntä vahingossa loukanneeni. Tein virheen, olisi pitänyt olla selkeämpi. Yhteen paluu oli mahdollista, palaamattomuus myös.

 

Halusin tietää lisää, siksi kyselin. Ja menin lähemmäs, varmaan lupauksia antavasti. Sanoin että välitin edelleen. En tajunnut että pohdinta ja keskusteleminen voi vaikuttaa sitoumukselta. Olinhan sanonut että en tiedä, että minun pitää pohtia asioita ja en kaikkea lopeta kerralla. Että menee aikaa.

 

Sitten tämä tuore tuttavuus kyseli myös asioita. Olin rehellinen hänellekin. Soittelin kaikille muutamalle ystävälleni. Kaikilta, ihan kaikilta, tuli sama ohje. Mieti ja tee päätös.

 

Eksä pohti vuoden, minä vain seurasin hänen päätöksiään ja tuntemuksiaan. Nyt prosessoin eron läpi muutamassa päivässä. Ensimmäistä kertaa kyseessä oli minun valintani. Tajusin etten ollut ikinä valinnut, olin vain sopeutunut.

 

Päätin sanoa ei eksälle. Että ei nyt, ei tällä tavoin. Että minun pitää oikeasti vielä miettiä. Oma uusi elämä on jo raiteillaan. En lähde sitä heti purkamaan. En taas vain seuraa toisen valintoja. Ja että en halua olla eksälle pelastusrengas. Kaipaan kanssakulkijaa. Ja että minulla on jotain uutta ja mielenkiintoista, jonka haluan selvittää.

 

Eksä erehtyy siinä, että minulla olisi jotain suurta ja hienoa. Ei, minulla on jotain uutta ja lupaavaa. Mutta kuten mikä tahansa suhde, se voi kaatua nopeastikin. Ja uusi tuttavuus voi hyvinkin näyttää minulle ovea kun en ollutkaan niin yli aiemmasta kuin luulin ja sanoin olevani. Tämän aika lailla suoraan myös hänelle kerroin. Minä en valehtele, muuta kuin näemmä vahingossa kun en paremmin osaa asioita sanoa.

 

Mutta en minä valitse naisten väliltä, enkä valinnut. Valitsin oman tieni. Sen tien varrella voi olla vaikka mitä, ja se tie voi yhtyä jonkun toisen tien kanssa. Nyt valitsin vain, etten käänny takaisinpäin. Edessä voi olla vaikka mitä.

Vaimo ja toinen eivät ikinä päättäneet "olevansa yhdessä". Sopivat jotain hämäriä, teini-ikäisen tuntuisia "katellaan" –juttuja. Ja päätyivät kaveriporukan illanvieton jälkeen yhdessä jatkoille, salaten tämän huolella kaikilta.

Kerran tulin taas vilkaisseeksi vaimon sivuhistoriaa. Myönnettäköön että se oli paheeni. Netin kautta sai tietoa mitä vaimo ei uskaltanut kertoa. Sitä mahdollisuutta käytin kun tilaisuus tuli.

Päädyin eräälle keskustelupalstalle. Siinä sitten pääsi lukemaan itsetuntoa kohottavia vaimon viestejä. "Minulla on ihana mies, jota inhoan" "En kestä kun mieheni yrittää koskea minua, oksettaa." "Rakkaani on kaikella tavalla huonompi, mutta haluan vain olla hänen kanssaan." "Sisältä tuntuu kauhealle kun ei saa olla rakkaan kanssa."

Minä olin aviomies jonka hän hyväksi tiesi, ja jota ei olisi halunnut jättää. Lapsen takia, ja koska minussa ei ollut mitään vikaa. Olin hyvä, miltei täydellinen, mutta "kun ei vaan tuntenut mitään". Toinen oli sitten rakas. Se termi sattui, en muista kutsuiko hän minua ikinä tuolla nimellä.

Sitten oli toinen mies. Vähän tyly, alkoholisti, huonotapainen. Ei millään tavalla sellainen jonka kanssa voisi perustaa perheen tai viettää loppuiän. Mutta hän oli rakas, erossa olo aiheutti tuskaa. Hänen luokseen vaimo kaipasi. Ei yhdenkään järkisyyn takia, vaan tunteella.

Olin aika lailla murtunut, vaikka tässä vaiheessa tämä kuvio kyllä alkoi saada jo hieman huvittavia piirteitä. Kenties turruin jo, liian monta yllätystä, liian monta nöyryytystä. Lisäksi noiden kahden teini-ikäisessä päättämättömyydessä ja tosiasioiden kieltämisessä oli humoristisiakin piirteitä.

Ei se kivaakaan ollut. Tajusin, että vaimo rakastaa tuota toista palavasti. Kenties enemmän kuin minua koskaan, tai ainakin vahvemmin.