Vaimo ja toinen eivät ikinä päättäneet "olevansa yhdessä". Sopivat jotain hämäriä, teini-ikäisen tuntuisia "katellaan" –juttuja. Ja päätyivät kaveriporukan illanvieton jälkeen yhdessä jatkoille, salaten tämän huolella kaikilta.

Kerran tulin taas vilkaisseeksi vaimon sivuhistoriaa. Myönnettäköön että se oli paheeni. Netin kautta sai tietoa mitä vaimo ei uskaltanut kertoa. Sitä mahdollisuutta käytin kun tilaisuus tuli.

Päädyin eräälle keskustelupalstalle. Siinä sitten pääsi lukemaan itsetuntoa kohottavia vaimon viestejä. "Minulla on ihana mies, jota inhoan" "En kestä kun mieheni yrittää koskea minua, oksettaa." "Rakkaani on kaikella tavalla huonompi, mutta haluan vain olla hänen kanssaan." "Sisältä tuntuu kauhealle kun ei saa olla rakkaan kanssa."

Minä olin aviomies jonka hän hyväksi tiesi, ja jota ei olisi halunnut jättää. Lapsen takia, ja koska minussa ei ollut mitään vikaa. Olin hyvä, miltei täydellinen, mutta "kun ei vaan tuntenut mitään". Toinen oli sitten rakas. Se termi sattui, en muista kutsuiko hän minua ikinä tuolla nimellä.

Sitten oli toinen mies. Vähän tyly, alkoholisti, huonotapainen. Ei millään tavalla sellainen jonka kanssa voisi perustaa perheen tai viettää loppuiän. Mutta hän oli rakas, erossa olo aiheutti tuskaa. Hänen luokseen vaimo kaipasi. Ei yhdenkään järkisyyn takia, vaan tunteella.

Olin aika lailla murtunut, vaikka tässä vaiheessa tämä kuvio kyllä alkoi saada jo hieman huvittavia piirteitä. Kenties turruin jo, liian monta yllätystä, liian monta nöyryytystä. Lisäksi noiden kahden teini-ikäisessä päättämättömyydessä ja tosiasioiden kieltämisessä oli humoristisiakin piirteitä.

Ei se kivaakaan ollut. Tajusin, että vaimo rakastaa tuota toista palavasti. Kenties enemmän kuin minua koskaan, tai ainakin vahvemmin.