Aina välillä on aika muistaa vanhaa tuttua, tässä yhteydessä blogia joka on jo muutaman tovin joutunut viettämään aikaa itsekseen.

Tauko naisista toimi vielä muutaman viikon viime bloginkirjoituksen jälkeen, tai jotain siihen suuntaan. Sen jälkeen olen alkanut taas lähentymään vaimon kanssa.

Olemme toisin sanoen eläneet välillä kuin perhe - käyneet yhdessä retkillä ja katsoneet illalla telkkaria. Se on johtanut myös yhteisiin öihin. Tuntuu luontevalta ja hyvältä.

Samalla olen kuitenkin epäileväinen, tai ehkä pikemminkin varuillani. Vaimo sanoo nyt toista kuin vuosi tai puoli vuotta sitten. Ymmärrän että pitkälti asioihin ovat vaikuttaneet hänen mielenterveysongelmansa. Toisaalta en usko että siinä on kaikki. Entä jos hänen sisällään on edelleen pieni vastarinnan ääni, jonka hän on vain tukahduttanut saadakseen elämäänsä läheisyyttä ja turvaa? Entä jos sairaus on ollut myös seuraus siitä, että hän on ollut onneton kanssani?

Minua ei pahemmin harmita kaatunut uusi ihmissuhde. Kertonee jotain siitä, kuinka valmis sellaiseen olin. Tai siis en ollut. Tajuan että taisin johtaa harhaan vähän kaikkia. Tuo johtui siitä, etten itse tiennyt missä olin.

Itsetuntoni on viimeisen vuoden aikana noussut – vuosi sitten minulla oli vaimo joka piti minua vastenmielisenä ja tylsänä. Nyt tajuan olevani hyväkuntoinen ja elämässä pärjäävä, fiksu ja naisia puoleensavetävä. Ei se tarkoita ettenkö haluaisi vaimon kanssa olla, mutta ei tunnu enää siltä että tarvitsee olla ikuisesti yksin. Olo on varmempi, vaikka en mitään uutta haluakaan.

Myös tämä blogi on muuttanut luonnettaan. Alkuun tämä oli tarina eronneesta miehestä. Nyt tämä on tarina miehestä joka sopeutuu vaimonsa mielenterveysongelmiin ja rakentaa uutta arkea - jälleen kerran.