Minulla on kummallinen ongelma. Päätin pitää muutaman kuukauden tauon naisista. Pidinhän minä, ihan muutaman viikon. Mutta minkäs sille mahtaa kun kiinnostava nainen tulee vastaan.

Päädyin istumaan iltaa kalliolle, syömään mukavaan ravintolaan ja keskustelemaan illan pimeydessä. Nainen on kaunis, viisas (pidän kovasti älykkäistä naisista) ja muutoinkin oikein kiinnostava.

Sovittiin että tavataan uudestaan, oikein naisen aloitteesta. Lupaavaa, voisi sanoa. Vaan minulla oli – edelleenkin – vain kivaa.

Huomasin, ettei minulle ole ainakaan tällä hetkellä erityisen merkityksellistä tavataanko uudestaan vai ei. Olisihan se kivaa, ja sitä haluan. Muttei vaan ole mitään polttavaa intoa. Tämä tilanteessa, jossa nainen on henkisesti ja fyysisesti kiinnostava, ja tunnen häneen vetoa. Toisaalta olen aika hidas syttymään (kunnolla), joten ei vielä kirvestä kaivoon.

Pahuksen vaimo. Olen selvästi vielä henkisesti hänessä kiinni. Toisaalta minua lämmittää kun päädyn törmäämään jatkuvasti kiehtoviin naisiin (tosin tahallanihan minä heihin törmään). Olen alkanut tajuamaan, että minussa on paljon hyviä ominaisuuksia.Murjoutunut itsetunto nousee, loukattu sielu toipuu.

Olen kolmekymppinen, sitoutumishaluinen ja -kykyinen mies, jolla on elämässään tavoitteita sekä suunta, älyä sekä huumoria. Ei mikään surkea paketti. Hyvä minä. Sitten pitäisi vielä tuntua siltä, etten halua olla vaimon kanssa.