Olen kolmekymppinen mies. Olin vaimoni kanssa vuosikymmenen. Meillä on yksi lapsi, päiväkoti-ikäinen. Ero on viime metreillä. Asumme nyt erossa, lopullinen ero tulee, kunhan laki sallii.

Ensimmäistä kertaa ikinä asun yksin. Tosin lapsi asuu kanssani noin puolet ajasta. Opettelen olemaan yksin, täyttämään aikani, vastaavani yksin kaikesta, ja menemään nukkumaan yksin. Ei mitään helppoja asioita opetella myöhemmällä iällä.

Olin onnellinen. Ajattelin että elämäni on kasassa. Olin työssä josta pidin, harrastukset täydensivät elämääni ja elin rakastamani naisen kanssa. Lapsi on elämäni tärkein asia, ja lähestyimme aikaa josta olimme epäsuorasti sopineet että on uusien lapsien aika. Oli meillä toki ongelmia, mutta luulin niiden olevan sellaisia ongelmia kuin ongelmat yleensä ovat. Sellaisia joista pääsee kyllä yli. Sitten kaikki meni rikki.

Näille sivuille tulen kirjoittamaan, mutten oikein vielä tiedä mitä. Kenties puran ahdistustani. Kenties pohdin mennyttä. Kenties pohdin tulevaa. Se jää nähtäväksi.